Matka tunteisiin ou jea

Jep eli blogi alkoi Australian matkalla ja working holidayllä, mitä käsitteleviä juttuja täällä on julkaistu vuoteen 2015 asti. Nyt kun olen palannut Suomeen, ostanut asunnon ja saanut vakituisen työpaikan, on tarve alkaa säätää tunteita puolijulkisesti ja mikäs sen parempi kanava kuin muutoksen aiheuttaneen matkan blogi. Kundikaveri jäi siis Aussimatkan aikaan enkä ole nyt neljään vuoteen ollut romanttisesti kiinnostunut kenestäkään kehen olisin ainakaan uskaltanut ottaa kontaktia. Kaukoihastuksia toki, mutta toimintaa nada.

Tinder oli puhelimessani ensin ehkä vuoden, kävin parilla treffeillä. Sit tapasin raksakundin työmatkalla, jonka kanssa oli jotain kipinää heti alusta lähtien, mutta se kipinä sammui viikon päästä, kun hän iski kätensä peffaani kiinni maanantaiaamuna ennen seitsemää. Äh, ei noin voi toimia tokalla tapaamisella. Ei persettä tarvii puristella koskaan eikä rintoihin yrittää kajota pyytämättä. Sen siliän tien lähti Tinder, hitto yks hailee, yksin on kivaa. Ja niin onkin, jos toinen ei tuo elämään mitään ekstraa niin onko sellaiselle suhteelle tarvetta? En ole koskaan ollut lasten perään, en ole koskaan tuntenut kaipaavani ketään, en nauti seksistä ilman tunnetta enkä uskalla, siinä se, antautua ihan muuten vaan. Viihdyn itsekseni.

Nyt pari kuukautta sitten menin Tinderiin uudelleen, vaihdoin profiilikuvat ja aloin taas selailla kundeja. Jees, nou, jees, nou, nou.... Niinkuin se toimii. Usein en avaa koko profiilia, vaan annan ensituntuman päättää. Ja sitten niitäyhteensopivuuksia alkoi tulla. Parit treffitkin sain sovittua, yhdet oli eilen. Ja hyvänä ystävänäni pysynyt exä jo pohti minulle tarviiko sitä etsiä, jos ei hae mitään. Hänellä on säädöt menneet pieleen, mutta soisin hänen silti olevan edes neutraali minun kokeilujeni suhteen. Tuntuu, että hänen mielestään ei ole oikeutta hakea, jos en ole supervakavissani. Tinder ja supervakavissaan kuitenkin on tappava yhdistelmä. Kyllä siellä on haettava edes hieman pilkettä silmäkulmassa. Pyyhkimisestä tulee liian raskas vastuu muuten.

Sitten kuitenkin, kun seurustelun mahdollisuutta vilautellaan kasvaa tarve siihen eksponentiaalisesti. Menin aivan sekaisin sunnuntain treffien jälkeen. Ja samalla kasvaa pelko ja karkuun juoksun ajatus. Miksen uskalla? mietin ja hölkkään kauammas taivaan rantaan. Näin on ihan hyvä itsekseen sanon jo ääneen ja jatkan vaan. Lueskelin ensiahdistukseen De Melloa ja hogasin aiemmin alleviivaamani kohdan rakkaudesta. Miten ihminen ripustaa onnensa toisen varaan ja kieltäytyy olemasta onnellinen ilman toista. Ikään kuin ripustaisin onneni nyt sen varaan, että minusta pidetään tai että minut halutaan tavata uudelleen. Että kelpaan. Tai että onneni ei enää riipukaan yksinolosta vaan toisen läheisyydestä. Ja toisena raaempana pelkona on se iänikuinen menettämisen, petymisen ja kykenemättömyyden pelko. En ole ennen rakastanut, kun ihan tarkkoja ollaan ja nyt mietin miltä se voi tuntua, osaanko ja rakastunko, jos eteen sattuu oikea tyyppi vai annanko mahdollisuuden vain mennä. Uskallanko? Sittenkään.

Kysyin tätä yhdeltä, joka sanoi ettei kukaan ole häneltä sitä aikaisemmin kysynyt. Aloin miettiä tarvitseeko sitä pohtia tai tietää etukäteen. Jos se tapahtuu, jos ihastuu ja rakastuu, sitten sitä ihastuu ja rakastuu. Jos sitä ei tapahdu, ei kannata yrittää jatkaa suhdetta.

Yksi ongelmani on myös se, että mietin mitä hän ajattelee minusta tai odottaa naiselta. Hitto, mistä sitä kukaan koskaan tietää, mitä toinen haluaa. Ja jos ei ole oma itsensä ei voi kyllä saada pyvyää suhdettakaan. Näitä yritän tainnuttaa tajuntaani. Eihän se niin mene kuten kahdessa aiemmassa jutussa, että olen mielestäni se mitä kundit haluavat ja painaessani pääni tyynyyn tunnen rinnassani kylmän viiman. Fyysisen kylmyyden, ja haluan pois. Jonnekin, missä joku rakastaa minua. Ja silti, jos en uskalla olla itseni en voi koskaan ketään löytää. Jos en uskalla katsoa peiliin vaan katson vaan vastassa istujaa ja peilaan hänen ilmeitään. Ei se ei ole viisasta eikä kanna pitkälle, se kantaa vain siihen asti kunnes toinen tai molemmat kyllästyy ja huomaa hukkaan heitetyn ajan.

Ja kun näin käy, alan miettiä, että noh minulla on se ja se kiva homma tiedossa. Korvaan surun toisella aiheella, en pysty olemaan ripustautumatta aina johonkin positiiviseen. Haluaisin kuitenkin olla onnellinen per se en due to.