Listaa vol 2

Tuohon alkuperäiseen Listaa-postaukseen tuli hyvä kommentti, missä kysyttiin minkälaisen listan tekisin nyt, jos miettisin aikaa taaksepäin ja matkaani. Siis on myönnettävä, että ehdin jo keväällä työttömyyden kanssa painiessani katua lähtöäni (kamalaa tunnustaa) ja kirosin, miksi hitossa oli taas toteltava sisäistä ääntäni. Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin varmasti jättäytynyt irti toimimattomasta parisuhteestani, mutta nyt minulla olisi töissä haasteita toisensa päälle, kuukausipalkkani saattaisi huidella kolmea tonnia ja olisin onnellinen asuntovelallinen jossain kivassa kaksiossa, minkä parvekkeella olisin voinut nauttia kesästä ja aamukahveista.

Tuota pohdintaa kesti hetken, vaikka aina sen iskiessä yritin henkisesti läimiä itseäni poskille ja takoa päähäni, ettei kokemaani vuotta voi sanoin kuvailla, ei rahassa mitata, eikä koskaan katua! No onneksi töitä löytyi ja nyt sopimustani jatkettiin vuoden 2015 loppuun, joten olen taas alkanut nähdä kokemani pelkästään positiivisessa valossa. Olen myös tajunnut, että koska asioilla on tapana järjestyä, oli irtisanoutuminen, reissu ja sitä seurannut vuoden työttömyys ja pätkätyö rupeama juuri jotain mitä tarvitsin. Nyt ekaa kertaa ei syksyllä tee mieli lähteä pitkäksi aikaa pois, ei ole tarve ravistella koko universumiani, vaan oma asunto ja parisuhde ovat realistisesti toivelistalla. Toteutuminen ei kummassakaan ole mitenkään taattua, mutta jo tämä tunne, etteivät ne kaksi asiaa kahlitsisi minua vaan olisivat ilon aiheita, on palkitseva.

Mutta sitten siihen listaan, miksi Aussi-vuoteni oli kannattava ja miksi "ei":

+ kokemus
+ tuttavuudet
+ henkinen kasvu, en jännitä enää niinkuin tajuan aiemmin tehneeni. Enkä tee asioita, koska niitä tulee tehdä vaan koska haluan, ja vihdoin tiedän voivani
+ pääsin paikkoihin, mihin en unelmoinut pääseväni; tein asioita, joita en ikinä kuvitellut tekeväni (avokaadojen poiminta, kenguruiden hoito, snorklaus Isolla Valliriutalla, yksin maapallon kiertäminen... Lista on oikeastaan loputon)
+ koin paratiisin, ja tajusin löytäneeni paikan mistä ei oikeasti ollut kiire pois (Port Douglas)
+ tulin sinuiksi ulkonäköni kanssa, lähdin ulos niissä vaatteissa mitä puhtaana oli ja unohdin ulkonäköpaineet, oli pakko!
+ koin reppureissauksen ihanuuden ja ne ihanat pienet ongelmat
+ itsenäistyin, vaikka luulin jo olevani itsenäinen
+ selätin ne pelon, liian seikkailun, epävarmuuden, tuttuuden ja turvallisuuden tunteet, mitkä olivat viimeksi listani miinuspuolella
+ maailma on vihdoin osterini, matkallelähdöstä tuli vuoden ansiosta erittäin helppoa - oli kyse matkasta Turkuun tai Jenkkeihin
+ entisestäänkin pitkä pinnani venyi vielä hieman. Osaan esimerkiksi nukahtaa välittämättä melusta, sekin on asenteesta kiinni.

- käytin paljon rahaa, jolla olisin juurikin sitä asuntoa voinut rahoittaa, tai ostaa haaveilemani kellon
- irtisanoiduin vakkaridunista, jonka avulla minulla voisi nyt olla omistusasunto

Yiritn kasvattaa tuota miinus-listaa pohtimalla, mutta nämäkin kaksi miinusta piti todella keksimällä keksiä. Ja kuitenkin, raha on vain rahaa ja duuni-asiassa onni oli lopulta myötä. Kerran vielä sanottuna, minulla oli myös niin hyvä tuuri matkassa, ettei mitään pahaa koko vuoden aikana sattunut, joten senkään puolesta en voi miinuksia listata. Kyllä se vaan on niin ärsyttävästi, että mahtavaa oli ja kaikkien matkaa pohtivien pitäisi vaan ottaa ja uskaltaa! Ja myös uskaltaa palata, jos siltä tuntuu. Kaikkia ei ole luotu kulkemaan, mutta "mitä jos" on niin vahva tunne, että se vaivaa läpi elämän.

Syvää pohdintaa

Vitsit tää huono taloustilanne ja aina synkkenevät työllisyysluvut alkaa lopullisesti ottaa päähän. Tämän hetkinen työpaikkani on varma 20.9. asti, mutta koska heillä on rekrytointikielto, ei tulevasta ole kuin arvailuja. Ja tällä hetkellä ne ovat juurikin rekrykiellon kaltaisia. En halua enää istua kotona vuotta vollottamassa työhakemusteni surkeutta tai sopivein paikkojen puutetta. Enkä halua enää kohdata yhtäkään, joka vakituiselta palliltaan hymyilee huvittuneena, kun kerron, että jos tämä pesti ei jatku se olis siiten taas Stockan Hulluille ja jouluapulaiseksi pestautuminen edessä. Mikä siinäkin huvittaa, häh? Kokeilis itse työttömyyttä!

Tästä sisuuntuneena olen blogini aiheen mukaisesti alkanut taas haikailla ulkomaille, nyt kohdemaina ovat Kanada ja Quebec sekä Hollanti. Quebecissä vetää ranskan kieli, jota puhun sujuvasti, mutta heidän rekrytointisivujensa mukaan viisumi myönnetään henkilöille, joilla on jotain työmarkkinoilla tarvittua osaamista. Oliskohan se kaupallista- tai tietotekniikkaosaamista ehkä? Tai sairaanhoitajana varmasti olisin myös haluttu. Hollannissa olisi sama problem, sillä kyseinen maa on Suomen ohella Euroopan huonoimmissa kantimissa olevia maita. Pitää alkaa vääntää omaa pakettia kasaan, millä myis itsensä sinne töihin. Pari kertaa lähteneenä irrottautuminen on aina helpompaa, nyt pitää vaan oppia edellisistä kerroista ja hioa taktiikkaa. Ensinnäki tajuta, ettei arki siellä muualla ole mitään ihmeempää kuin kotona. Yksinäisempää aluksi ja henkisesti vaativampaa kyllä, kaiken uutuuden viehätyksen jo haalistuttua. Samanlaista se on käydä vessassa Helsingissä kuin Amsterdamissa, motivaatio pitää läytää jostain muualta. Itsestä ja tavoitteista.

Osaltaan kapuloita rattaisiin ajaa myös ikääntyvät vanhempani. Juuri käytiin äidin kanssa kahteen otteeseen kahden päivän sisällä sairaalassa - ensin tyräleikkauksessa ja seuraavaksi hurjaksi kiihtyneen pulssin takia. He ovat pysyneet pitkään perusterveinä, mutta irrottautuminen kauas aiheuttaa silti pohdintaa. Ei pitäisi, mutta vaikka minua ei tehty heitä varten panee vastuu ajattelemaan. Vai miettimään kahdesti, epäröimään turhia. Eikä läsnäoloni täällä kuin helpota asioita, ei ehkäise mitään. Olen selvästi alkanut aikuistua tuon Aussivuoden jälkeen, biologinen kelloni on alkanut tikittää, olen kadottanut seikkalijani. Hetkeksi ainakin. Ei kai se lopullisesti voi hävitä, perusluonteeseen se on kaiverrettu.