Syvää pohdintaa

Vitsit tää huono taloustilanne ja aina synkkenevät työllisyysluvut alkaa lopullisesti ottaa päähän. Tämän hetkinen työpaikkani on varma 20.9. asti, mutta koska heillä on rekrytointikielto, ei tulevasta ole kuin arvailuja. Ja tällä hetkellä ne ovat juurikin rekrykiellon kaltaisia. En halua enää istua kotona vuotta vollottamassa työhakemusteni surkeutta tai sopivein paikkojen puutetta. Enkä halua enää kohdata yhtäkään, joka vakituiselta palliltaan hymyilee huvittuneena, kun kerron, että jos tämä pesti ei jatku se olis siiten taas Stockan Hulluille ja jouluapulaiseksi pestautuminen edessä. Mikä siinäkin huvittaa, häh? Kokeilis itse työttömyyttä!

Tästä sisuuntuneena olen blogini aiheen mukaisesti alkanut taas haikailla ulkomaille, nyt kohdemaina ovat Kanada ja Quebec sekä Hollanti. Quebecissä vetää ranskan kieli, jota puhun sujuvasti, mutta heidän rekrytointisivujensa mukaan viisumi myönnetään henkilöille, joilla on jotain työmarkkinoilla tarvittua osaamista. Oliskohan se kaupallista- tai tietotekniikkaosaamista ehkä? Tai sairaanhoitajana varmasti olisin myös haluttu. Hollannissa olisi sama problem, sillä kyseinen maa on Suomen ohella Euroopan huonoimmissa kantimissa olevia maita. Pitää alkaa vääntää omaa pakettia kasaan, millä myis itsensä sinne töihin. Pari kertaa lähteneenä irrottautuminen on aina helpompaa, nyt pitää vaan oppia edellisistä kerroista ja hioa taktiikkaa. Ensinnäki tajuta, ettei arki siellä muualla ole mitään ihmeempää kuin kotona. Yksinäisempää aluksi ja henkisesti vaativampaa kyllä, kaiken uutuuden viehätyksen jo haalistuttua. Samanlaista se on käydä vessassa Helsingissä kuin Amsterdamissa, motivaatio pitää läytää jostain muualta. Itsestä ja tavoitteista.

Osaltaan kapuloita rattaisiin ajaa myös ikääntyvät vanhempani. Juuri käytiin äidin kanssa kahteen otteeseen kahden päivän sisällä sairaalassa - ensin tyräleikkauksessa ja seuraavaksi hurjaksi kiihtyneen pulssin takia. He ovat pysyneet pitkään perusterveinä, mutta irrottautuminen kauas aiheuttaa silti pohdintaa. Ei pitäisi, mutta vaikka minua ei tehty heitä varten panee vastuu ajattelemaan. Vai miettimään kahdesti, epäröimään turhia. Eikä läsnäoloni täällä kuin helpota asioita, ei ehkäise mitään. Olen selvästi alkanut aikuistua tuon Aussivuoden jälkeen, biologinen kelloni on alkanut tikittää, olen kadottanut seikkalijani. Hetkeksi ainakin. Ei kai se lopullisesti voi hävitä, perusluonteeseen se on kaiverrettu.