Olen saanut kaksi uutta seuraajaa blogiin, vau! Hetken pohdin tämän blogin unohtamista, mutta jos verkkainen kirjoitustahti ei haittaa, jatkan. Ties vaikka johonkin muualle pääsis joskus, ainakin matkoja bloggais. Quebecissä vois harkita asumistakin... Australiasta kuitenkin, törmäsin pari päivää sitten kaveriin, jota en ollut nähnyt vuosiin ja pääsin kertomaan parista viime vuodestani. Onneksi hänkin oli ajatellut omaa Aussi vuotta, sain heittää löylyä kiville! Voi kuinka haluaisin kirjoittaa kirjan vuodesta ja rohkaista ihmisiä lähtemään, ja saada joku tajuamaan kuinka uniikki tilaisuus se on. En ole vielä edes käynyt kuviani uudelleen läpi, miten hullua!
Serkun synttäreillä tapasin puolestaan hänen miehensä puolen sukua ja kimman, joka on mukana Fangirl Questissä. Hän on matkustanut Englannissa ja Amerikassa screenframing projektin parissa, missä he ovat kuvanneet sarjojen ja filmien kuvauspaikkoja, tarkemmin projektista heidän nettisivuillaan http://fangirlquest.tumblr.com. He olivat matkallaan viimeksi yli vuoden, joten puhuimme matkalla olosta, kotiin paluusta, matkustustavoista, Kelasta... Päällimmäisenä hänen sanoistaan jäi mieleen kuinka ennen matkaa, ja matkalla, olo on ihana, mutta kuinka paluu musertaa. Hän kertoi nyt vasta hoganneensa, että kotiin paluu ei ole lopullista vaan palattuaan voi lähteä matkaan uudelleen. Ymmärrän fiiliksen, mutten ihan allekirjoita tunteneeni samaa. Lähtö on aina kutkuttava ja etenkin lyhyeltä matkalta on haikeaa palata arkeen, mutta innostus tulee juuri siitä, että voi lähteä uudestaan, uuteen paikkaan, kokemaan uutta! Tai ainakin suunnitella seuraavaa. Olen oppinut kantapään kautta, että bileistä on paras lähteä, kun tunnelma on korkealla, jää parhaat muistot. Sama sopii matkailuun, jossain vaiheessa on oikea aika palata kotiin. Joskus se on viikon, joskus vuoden päästä, mikä itselle tuntuu oikealta.
Kotiin paluusta ja uuteen paikkaan matkustamisesta päästään seuraavaan aiheeseen. Yksi työkaveri on muuttamassa San Franciscoon joulun jälkeen ja toinen työkaverini haluaa lähteä sinne kevätlomalle, minun kanssani. Mutta kun olen jo käynyt siellä! Olen jo saanut pyyhkeitä siitä, että itken kuinka paljon maailmassa on nähtävää, yksi vanha ystävä yritti palauttaa minua asiassa maanpinnalle. Hän on asunut Sydneyssä jo kymmenen vuotta, mutta vieraillut vasta muutamissa Australian kaupungeissa. Minä oleilin maassa vuoden ja näin karkeasti ottaen 75% mestoista. Mutta ei saarnaus auta, ei auta vaikka olisi jo kuinka paljon nähnyt. Matkustaminen on harrastus, ei siitä saa tarpeekseen. Ja maailma on täynnä nähtävää. Minä haluaisin ainakin Istanbuliin, Islantiin, Italiaan, Japaniin, Barbadokselle, Intiaan Taj Mahalia katsomaan, Wieniin vanhempien kanssa, reppumatkalle Aasiaan ja junalla Vladivostokiin. Muistatteko mainoksen, jossa Orbitin maku kestää Helsingistä Vladivostokiin? Se on mainoslause jostain 80-luvulta. No San Franciscon lähellä on Sacramento, olenhan joskus ajatellut miten olisi jännää käydä paikoissa, mistä on tehty laulu, Sacramento on Middle of the Roadin menevä diskohitti 70-luvulta. Ehkä sinne San Franciscoon on lähdettävä, jos tilaisuus tarjoutuu. Seurassa matkustaminen on niin erilaista kuin yksin. Ja kotiin paluita on sitten yksi enemmän, yksi enemmän syitä lähteä uudelleen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti