Näin se matka lähestyy, kaksi viikonloppua vielä. Työt loppui viime perjantaina, nyt olen lomalla odottamassa ja jänäämässä. Huomasin juuri pakkausta aloittaessani, ettei 75 litran rinkka niin suuri olekaan (tai olisi ehkä ollut hyödyllistä käydä partiossa, että olisi rinkan oppinut pakkaamaan)! Kaiken rullaan, sullon muovipussiin ja rankkaan vähänkin epäilyttävät pois matkasta, ja silti tuntuu hurjalta saada vuosi mahtumaan yhteen kantimeen. Sitä paitsi kassini painaa yksinään jo suhteellisen paljon toivottavasti tukevan kehikkonsa takia eli lisäkilojen pelossa ei auttaisi ihan kaikkea painavaa selkään pakata. Voihin, voihan! Ja jännitys senkun tiivistyy, maha on täynnä herhiläisiä ja hyvää vauhtia menossa hermoilusta sekaisin... Olen myös sanonut muutamille ystäville heipat, ja sekös myös on saanut jännityksen nousemaan. Yllätin aamulla itseni miettimästä, ettei tää sittenkään ollut yhtään hyvä idea. Miksen voisi vaan palata arkeen ja ajella kodin, duunin ja tapaamisten väliä tyynen rauhallisena kuten muut neljän ruuhkassa istuvat kanssamatkustajat. Helppoa se olisi, muttei silti helppoa.

Eli ei siis peruutusvaihdetta päälle vaan sopivasti kolmonen silmään ja rauhallisesti eteenpäin. Melkein toivoisin, etten olisi tehnyt kaikkea suunnittelua ja varustautumista niin aikaisin, jotta nyt olisi kaamea härdelli päällä eikä ehtisi miettiä mitään ylimääräistä. Hermoilu on yhtä hermostuttavaa kaaoksen kuin tyyneyden keskellä.