Pohdintaa täältä oman pöydän takaa

Pohtiessani Australiaan lähtöä pohdin vuoroin jutun päättömyyttä, vuoroin selasin artikkeleita asioista, joita jengi kelaa kuolin vuoteellaan. Nämä jutut - joita on alkanut tulla viestimiin kiihtyvää tahtia - saivat lopulta hiljentämään päättömyyden ajatukset. Kaikissa jutuissa listattiin asioita, mistä ihmiset tunsivat jääneensä paitsi elämänsä aikana erinäisitä syistä. Ensimmäinen syy artikkeleissa on aina sama: arkuus elää kuten itse haluaa. Hitto elämä jää elämättä, koska ei uskalla! Tai koska ei kehtaa? Tai koska ei vaan tule elettyä. Ja joka päivä silti elää. Voihan sitä mennä ulkomaillekin ja siellä sitten unohtaa elää ja kokea, solahtaa samaan malliin kuin Suomessa. En tarkoita tällä, että jokaisen olisi kirmattava ympäri mannerta tai maapalloa, mutta sinne kaukomaille mentäessä olisi kuitenkin muistettava miksi sinne lähti. Lähtikö hakemaan tukun uusia kokemuksia vai vain maiseman vaihdosta? Miksi uskalsikaan astua koneeseen? Siksi, että oman kämpän seinät kaatui päälle vai siksi, että halusi ruksata seinällä roikkuneeseen karttaan mahdollisimman monta uutta mestaa. Mulla oli jo lähtiessä päämäärä kiertää Australiaa paljon ja olen erittäin tyytyväinen, että näin tein. Yhdestä perheestä, sieltä kenguruiden luonta oli vaikea lähteä, lähtöpäivänä tuli tippa useasti linssiin. Mutta jos en kestä muutosta ja epävarmuutta miksi olisin maksanut hirveitä summia siirtääkseni itseni toiselle puolelle palloa enkä siellä sitten uskaltaisi olla itselleni rehellinen. Liikuttava oli, se on verissä.

Kun reilu viikko sitten laskeuduin Helsinkiin olo oli kuin olisin noussut vuoden kestäneen laukkakisahevosen selästä! Tai ehkä astanut pois kävelymatolta - tiedätte, miten aivot vielä huijaavat kuin kävelisit edelleen tuplanopeudella vaikka olet paikallaan pysyvällä lattialla. Ihana, hämäävä tunne. Ja sitten tajuat vauhdin oikeasti loppuneen ja joudut kävelemään tuttuakin tutumpaa vauhtia kotiin.

Nyt takaisin tultuani aloin taas selata noita juttuja. Mitä mulla olikaan haavissa siitä kaikesta näkemisestä? Paljon valokuvia, joiden taivas on puhkipalanut Australian auringon kovuudessa ja omien kuvaustaitojen puutteessa. Paljon niitä rukseja laittaa karttaan. Omia muistojani, tukku vieraita ihmisiä facebook-kavereina. Yllättävän harva on kysellyt matkastani mitään, vielä harvempi tiedustellut monessako paikassa kävin. Kävin siis 56 Ausseissa, yli 60 koko maailmassa. Ihan makeeta mun mielestä. Kadehdittavaa jonkun toisen? Jos joku sanoo olevansa reissustani kateellinen sanon, että niin minäkin olisin kun tiedän mitä olen kokenut. Näin olen päättänyt, vielä en ole sanonut. Enkä sano siksi, että kaikkien pitäisi olla kateellisia vaan siksi, että kaikkien pitäisi mennä jos ovat! Tiedän jo nyt, ettei tämä taas riittänyt kuin hetkeksi, sillä tällaisen retken kun tekee tajuaa, ettei maailma todella ole kuin osterini. Se on juuri siinä käden ulottuvilla ja välissä olet vain sinä itse ja pelkosi, ei muu. Pelottavaa. Kiehtovaa. Saa äidit pyyhkimään silmäkulmiaan.