Australia TV1:ssä

Satuin tänään avaamaan tv:n viideltä ja ykköskanavalta tuli uusi sarja Takaisin kotiin, missä sairaanhoitaja matkaa laivalla Englannista takaisin kotiinsa Australiaan. Ekassa jaksossa sai jo hyvän kuvan sarjasta ja eukalyptuspuita ja tuttuja maisemia pystyi heti ihailla. Harmi, että Sydney'ä ei kauaa ehdi katsella, mutta kyllä se aussi-aksentti tulee niin maneesti läpi, että sarja taitaa jäädä katseluun. Eka osa tulee uusintana jo heti huomen aamuna ja toinen osa huomenna klo 17.10. Älkääkä vaan unohtako maanantaina alkavaa Australian Mastre chefin seitsemättä kautta! Nelonen näyttää tämän kauden ja ilo alkaa 4.1. kello 17.10. Selvästi toinen näistä on laitettava nauhalle tai katsottava jälkikäteen netistä...

Joulu toi pari kortti Australian tutuilta, onneksi muistin itsekin lähettää kortit mertan taa ja tänä vuonna ne jopa löysivät perille ihan ajoissa, näin olen kuullut. Pitäisi sinnekin joskus taas eksyä, mutta vitsit kun en tunnu nykyään saavan edes loman ajankohtaa saati kohdetta päätettyä. Ostin tässä asunnon ja minulla on sen seurauksena jonkinlainen asuntolaina, mutta silti, kyllä sitä pitää pitää kiinni Kilroyn sloganista Go, before it's too late. Mutta mihin, en osaa päättää mikä olisi paras vaihtoehto. Yksi idea olis mennä risteilylle Tukholmasta Riikaan tai dösällä Nycistä Bostonin kautta Montrealiin, tai lentää Singaporeen ja yöpyä hostellissa, miksei Milano ja Venetsia. Bucket listillä olis Atlantin ylitys Queen Maryllä, Siperian ylitys junalla tai Bosborin salmen yli seilaus jollin paikallisaluksella, mutta näille matkoille haluan avecin. 

Mut ehkä noi sarjat hetken hillitsee pahinta kuumetta. Ja mitä kuume edes on?! En siedä ajatusta ilmastonmuutoksesta, ja silti puhun kaukomatkoista, jotka edellyttävät pitkiä lentoja. Nykyihmisenä olen pönttö idealisti, joka talloo aatteensa himojensa alle...

Matkat aina mielessäin...

Joo. Ei ne jätä rauhaan. Olen viime kuukausien aikana makoillu yksiöni lattialla ja pohtinu vaan miten onnellinen olen, kun lähdin Australiaan. Muistot pulpahtelee mieleen mitä ihmeellisemmistä yhtymäkohdista ja kun niitä alkaa miettiä tulee jostain aina lisää muistoja. Kyllä toi on se matka, josta voi ammentaa vielä vanhanakin. Hyvin vanhana.

Mut ennen vanhuutta olis tää kesä ja tän kesän loma. Mulla on viikko aikaa heinäkuun lopussa, ja kun ei ole mökkiä eikä kundikaveria ja serkullakin leikattiin töissä tunnit puoleen, mikä merkkas meidän suunnitteleman Rooman matkan peruuntumista, pitäis nyt keksiä tekemistä sille viikolle. Mä oon pyöritellyt mielessäni vaikka mitä kohteita ja googlannu lentoja Lyoniin, paketteja Prahaan, matkaa Dubliniin. Jopa kielikurssia Biartitzissa surffaten tai Ranskaa muuten junalla kiertäen. Jotenkin ei vaan nyt hotsittais laittaa rahaa tähän. Pihistän väärässä kohtaa, tiedän, mut melkein jo sorruin ehdottamaan yhteisretkeä vanhempien kanssa Puolaan tai minne vaan. Onneksi sitten hogasin, että tässä vois taas olla mahdollisuus nauttia matkasta ka matksustamisesta yhtä paljon kuin kohteesta. Ei siis tarvis metsästää lentodiilejä tai alennuksia eikä zoomata karttaa, jos lähtiski dösällä Riikaan. Yksin. Tai junalla Tallinnan rautatieasemalta.  

Ajatus on alkanu jalostua niin, että Riiasta vois sit ottaa botskin Stokikseen ja sieltä taas jatkon Helsinkiin. Ei menis viikkoa, eikä ehkä ihan järkysti rahaa, jos ottais hostellin ja varailis dösänsäkin itse. Matkustamaan on päästävä. Saa ehdottaa määränpäitä, tää on vielä suunnitteluasteella. 

Leffa-arvio Tracks

Luettuani Tracks-leffan juonen eli että kyseessä on matkakertomus naisesta, joka kävelee autiomaan halki Alice Springsistä Intian valtamerelle neljän kamelinsa ja koiransa kanssa ja että elokuva perustuu tositapahtumiin ei mikään pidätellyt minua tiistai-iltana. Nukuin edellisyönkin hieman levottomati, koska odotin todella tämän kuvan näkemistä. Tarina sijoittuu 70-luvulle ja pääosassa on naisen sijasta 20-vuotias kimma, mutta kummatkaan faktat eivät hämää kokonaisuutta, päinvastoin. Leffa on rehellisen koruton, tutkiva ja alati kiehtova. Siitä on jätetty pois turhat jännitysmomentit ja hypetys, ja se on aussiaksentin ja itsenäisen löytöretkeilyn juhlaa, jossa löydetään ennen kaikkea enemmän itsestä. 

Menin teatteriin hakemaan tuttuja maisemia, mutta siinä jouduin pettymään. Tässä leffassa sivutaan hieman aboriginaalien kulttuuria, ihan hieman Australian historiaa kunhan osaa olla tarkkana, ja maan valtava koko tulee myös hienosti alleviivattua. Pääpaino on kuitenkin päähenkilön henkisellä matkalla, katsoja saa vain ihmetellä sitä halun lujuutta, itsenäisyyttä ja vapauden kanssa sinuina olemista, mitä leffa henkii. Yksinäisyydestä se ei kuitenkaan kerro, kuten loppupuolella huomaa. Eikä siis ole mikään matkailun edistämis elokuva. Se pani ainakin minut miettimään, miksi tosiaan lähdin Australiaan yksinäni - koska niin tutustuu parhaiten uusiin ihmisiin. Ja miksi täysi yksinäisyys sitten kuitenkaan ei ole tervettä - se tekee ihmisen höperöksi ja heikoksi. Sekä miten vahvoja me olemme, kun vaan haluamme ja päätämme. Menkää katsomaan, mitä ajatuksia se teissä herättää!

Listaa vol 2

Tuohon alkuperäiseen Listaa-postaukseen tuli hyvä kommentti, missä kysyttiin minkälaisen listan tekisin nyt, jos miettisin aikaa taaksepäin ja matkaani. Siis on myönnettävä, että ehdin jo keväällä työttömyyden kanssa painiessani katua lähtöäni (kamalaa tunnustaa) ja kirosin, miksi hitossa oli taas toteltava sisäistä ääntäni. Jos olisin jäänyt Suomeen, olisin varmasti jättäytynyt irti toimimattomasta parisuhteestani, mutta nyt minulla olisi töissä haasteita toisensa päälle, kuukausipalkkani saattaisi huidella kolmea tonnia ja olisin onnellinen asuntovelallinen jossain kivassa kaksiossa, minkä parvekkeella olisin voinut nauttia kesästä ja aamukahveista.

Tuota pohdintaa kesti hetken, vaikka aina sen iskiessä yritin henkisesti läimiä itseäni poskille ja takoa päähäni, ettei kokemaani vuotta voi sanoin kuvailla, ei rahassa mitata, eikä koskaan katua! No onneksi töitä löytyi ja nyt sopimustani jatkettiin vuoden 2015 loppuun, joten olen taas alkanut nähdä kokemani pelkästään positiivisessa valossa. Olen myös tajunnut, että koska asioilla on tapana järjestyä, oli irtisanoutuminen, reissu ja sitä seurannut vuoden työttömyys ja pätkätyö rupeama juuri jotain mitä tarvitsin. Nyt ekaa kertaa ei syksyllä tee mieli lähteä pitkäksi aikaa pois, ei ole tarve ravistella koko universumiani, vaan oma asunto ja parisuhde ovat realistisesti toivelistalla. Toteutuminen ei kummassakaan ole mitenkään taattua, mutta jo tämä tunne, etteivät ne kaksi asiaa kahlitsisi minua vaan olisivat ilon aiheita, on palkitseva.

Mutta sitten siihen listaan, miksi Aussi-vuoteni oli kannattava ja miksi "ei":

+ kokemus
+ tuttavuudet
+ henkinen kasvu, en jännitä enää niinkuin tajuan aiemmin tehneeni. Enkä tee asioita, koska niitä tulee tehdä vaan koska haluan, ja vihdoin tiedän voivani
+ pääsin paikkoihin, mihin en unelmoinut pääseväni; tein asioita, joita en ikinä kuvitellut tekeväni (avokaadojen poiminta, kenguruiden hoito, snorklaus Isolla Valliriutalla, yksin maapallon kiertäminen... Lista on oikeastaan loputon)
+ koin paratiisin, ja tajusin löytäneeni paikan mistä ei oikeasti ollut kiire pois (Port Douglas)
+ tulin sinuiksi ulkonäköni kanssa, lähdin ulos niissä vaatteissa mitä puhtaana oli ja unohdin ulkonäköpaineet, oli pakko!
+ koin reppureissauksen ihanuuden ja ne ihanat pienet ongelmat
+ itsenäistyin, vaikka luulin jo olevani itsenäinen
+ selätin ne pelon, liian seikkailun, epävarmuuden, tuttuuden ja turvallisuuden tunteet, mitkä olivat viimeksi listani miinuspuolella
+ maailma on vihdoin osterini, matkallelähdöstä tuli vuoden ansiosta erittäin helppoa - oli kyse matkasta Turkuun tai Jenkkeihin
+ entisestäänkin pitkä pinnani venyi vielä hieman. Osaan esimerkiksi nukahtaa välittämättä melusta, sekin on asenteesta kiinni.

- käytin paljon rahaa, jolla olisin juurikin sitä asuntoa voinut rahoittaa, tai ostaa haaveilemani kellon
- irtisanoiduin vakkaridunista, jonka avulla minulla voisi nyt olla omistusasunto

Yiritn kasvattaa tuota miinus-listaa pohtimalla, mutta nämäkin kaksi miinusta piti todella keksimällä keksiä. Ja kuitenkin, raha on vain rahaa ja duuni-asiassa onni oli lopulta myötä. Kerran vielä sanottuna, minulla oli myös niin hyvä tuuri matkassa, ettei mitään pahaa koko vuoden aikana sattunut, joten senkään puolesta en voi miinuksia listata. Kyllä se vaan on niin ärsyttävästi, että mahtavaa oli ja kaikkien matkaa pohtivien pitäisi vaan ottaa ja uskaltaa! Ja myös uskaltaa palata, jos siltä tuntuu. Kaikkia ei ole luotu kulkemaan, mutta "mitä jos" on niin vahva tunne, että se vaivaa läpi elämän.

Syvää pohdintaa

Vitsit tää huono taloustilanne ja aina synkkenevät työllisyysluvut alkaa lopullisesti ottaa päähän. Tämän hetkinen työpaikkani on varma 20.9. asti, mutta koska heillä on rekrytointikielto, ei tulevasta ole kuin arvailuja. Ja tällä hetkellä ne ovat juurikin rekrykiellon kaltaisia. En halua enää istua kotona vuotta vollottamassa työhakemusteni surkeutta tai sopivein paikkojen puutetta. Enkä halua enää kohdata yhtäkään, joka vakituiselta palliltaan hymyilee huvittuneena, kun kerron, että jos tämä pesti ei jatku se olis siiten taas Stockan Hulluille ja jouluapulaiseksi pestautuminen edessä. Mikä siinäkin huvittaa, häh? Kokeilis itse työttömyyttä!

Tästä sisuuntuneena olen blogini aiheen mukaisesti alkanut taas haikailla ulkomaille, nyt kohdemaina ovat Kanada ja Quebec sekä Hollanti. Quebecissä vetää ranskan kieli, jota puhun sujuvasti, mutta heidän rekrytointisivujensa mukaan viisumi myönnetään henkilöille, joilla on jotain työmarkkinoilla tarvittua osaamista. Oliskohan se kaupallista- tai tietotekniikkaosaamista ehkä? Tai sairaanhoitajana varmasti olisin myös haluttu. Hollannissa olisi sama problem, sillä kyseinen maa on Suomen ohella Euroopan huonoimmissa kantimissa olevia maita. Pitää alkaa vääntää omaa pakettia kasaan, millä myis itsensä sinne töihin. Pari kertaa lähteneenä irrottautuminen on aina helpompaa, nyt pitää vaan oppia edellisistä kerroista ja hioa taktiikkaa. Ensinnäki tajuta, ettei arki siellä muualla ole mitään ihmeempää kuin kotona. Yksinäisempää aluksi ja henkisesti vaativampaa kyllä, kaiken uutuuden viehätyksen jo haalistuttua. Samanlaista se on käydä vessassa Helsingissä kuin Amsterdamissa, motivaatio pitää läytää jostain muualta. Itsestä ja tavoitteista.

Osaltaan kapuloita rattaisiin ajaa myös ikääntyvät vanhempani. Juuri käytiin äidin kanssa kahteen otteeseen kahden päivän sisällä sairaalassa - ensin tyräleikkauksessa ja seuraavaksi hurjaksi kiihtyneen pulssin takia. He ovat pysyneet pitkään perusterveinä, mutta irrottautuminen kauas aiheuttaa silti pohdintaa. Ei pitäisi, mutta vaikka minua ei tehty heitä varten panee vastuu ajattelemaan. Vai miettimään kahdesti, epäröimään turhia. Eikä läsnäoloni täällä kuin helpota asioita, ei ehkäise mitään. Olen selvästi alkanut aikuistua tuon Aussivuoden jälkeen, biologinen kelloni on alkanut tikittää, olen kadottanut seikkalijani. Hetkeksi ainakin. Ei kai se lopullisesti voi hävitä, perusluonteeseen se on kaiverrettu.

Missent to Australia

Siis kaikista maailman paikoista mun Mark's&Spencer tilaukset kulkee Australian kautta!

Yksin, ihanaa!

Vetäisin tänään pitkästä aikaa Byron Baystä ostamani rannekorun ja tunsin vatsassa asti kuinka ihanaa on lähteä yksin viettämään päivää Pihlajasaareen. Pihlis ei tietty ole sama kuin ulkomaat ja yksi päivä sama kuin kuukausi tai vuosi, mutta tunne yksinäisyydetsä nauttimisesta on sama. En tiedä tarvitseeko yksinäisyydestä nauttia lähtiessään pitemmäksi aikaa ulkomaille, mutta kyllähän se auttaa ja kyllähän tunteeseen myös pakosti tottuu. Yksinäisys on nimittäin varmasti yksi isoimmista probleemista, mitä lähtöä suunnitteleva pohtii. Paitsi se miten pärjää vieraassa maassa ja uusissa tilanteissa yksin, myös se miten pärjää itsensä kanssa yksin. Miten koti-ikävän selättää, kun ei ole ketään jolle vollottaa suomeksi? Tai kun ei yksinkertaisesti ole ketään kelle vollottaa, vaan saa vollottaa yksin. Kuulostaa pahalta... Ja sitähän se joskus onkin, ei sitä voi kieltää. Tilanteesta on kuitenkin ainakin yksi tie ulos, ja se on tottuminen. Terästäytymällä ja oppimalla siitäkin ikävästä, välttämättömästä tunteesta, oppii elämästä ja itsestäänkin. Oppii nauttimaan maailman tärkeimmästä, omasta seurasta.

Tuo turkoosi koru on Byronista :)

Varmaa on, että kun maailman toiselle puolen asti pääsen yksin, on jo selvinnyt isosta harppauksesta eikä takuu varmasti ole ainoa, yksin ei siis tarvitse jäädä. Yksinäisiä matkaajia on niin paljon, että mielummin ennemmin kuin myöhemmin löytää jonkun matkakumppaniksi. Yksinäisyys kun on monelle enemmän pelottava kuin voimaa antava juttu. Itse tajusin jo ennen matkaa, että tämä on pohjimmiltaan yksinäinen projekti ja jouduin pariin otteeseen jopa torjumaan pynnöt alkaa reissukaveriksi jollekin. Mutta miksi yksinäisyys säilyy ihmiselle niin vahvana mörkönä? Monelle muistotkaan eivät ole mitään, jos niitä ei voi jakaa kenenkään kanssa. Tänään yksin rannalla istuessa sidoin muistot hyviin makuihin ja siihen vapauden tunteeseen, minkä ihminen yksin tavoittaa. Muistot voi sitoa myös musiikkiin, ne voivat sitoutua hajuihin, ehkä ostat juuri jonkun korun tai vaatteen.

Ja siis en minäkään aina ole onnellinen yksinäni. Ei yksinäisyydetsä nauttiminen käy kuin naps vaan, mutta joskus - siihen totuttuaan - sitä oikein kaipaa ja tarvitsee. Ei tarvitsr pohtia ja huolehtia, mitä kukaan muu haluaa. Se on aika iso asia! Se vastaan se, ettei voi jakaa muistoja kenenkään kanssa, siinäpä tasaväkinen vastakkainasettelu.